Se kuka kehtaa väittää, ettei Suomi ole lapsiystävällinen maa, on väärässä. Kun alkio alkaa kasvaa naisen kohdussa, pääset äitiysneuvolaan. Siellä syynätään ja seurataan toukasta lähtien kaikki mahdolliset viat ja vaivat. Kannat kotiisi neuvolasta saatuja oppaita. Terveydenhoitaja tai kätilö tukee sinua kaikessa painonnousussasi ja synnytystuskanpelossasi. Haet lisää oppaita kirjastosta, sillä haluat panostaa täysillä perheenlisäykseen puolisosi kanssa. Hieman ehkä puolen välin jälkeen alkaa tökkimään ystävien, sukulaisten, työtovereiden ja ventovieraiden suhtautuminen mahaasi: Olet yhtä suurta kohtua koko ihminen. Usein nämä neropatit vielä erehtyvät kysymään "miten TE voitte".

 

Kun sitten pullautat ihastuttavan ihmiskäärön sisuksistasi, pääset vauvan kanssa lastenneuvolaan. Hyvät neuvot ja ohjeet jatkuvat. Ainakin kertaalleen täytät myös masennuskyselyn ja isääkin periaatteessa kaivataan käynneille, mutta ei sen niin väliä mikäli ei ehdi. Parisuhteen tilastakin saatetaan kysellä. Suhde voi kyllä yleensä tässä vaiheessa vielä hyvin, sillä olette onnenne kukkuloilla lapsestanne. Onnesta saattaa tulla toki vähän kliseistä mikäli on kysymys jo viidennestä tai kuudennesta lapsukaisesta, mutta olette silti onnellisia jokaisesta uudesta ihmisen alusta.

 

Päiväkodeissa ja kouluissa lasta ja perhettä tuetaan niiden mahdollisuuksista (lue: taloudellisista resursseista, rahasta) riippuen vaikkakaan murrosikäinen ei sitten olekaan enää lapsi suurimman osan mielestä ja se alkaa näkyä suhtautumisessa, mutta ongelmatilanteissa periaatteessa apua on vielä mahdollista saada.

 

Mutta parisuhde. Taidamme olla parisuhdevihamielisiä koko ihmiskunta tai sitten vain kertakaikkisen kömpelöitä otuksia ihmissuhteissamme. Suomessa solmitaan kaiketi kolmisenkymmentätuhatta avioliittoa vuosittain ja avioeroja tapahtuu noin 14000 parille/v. Avoliitot ja avoerot siihen päälle. Huikeaa! Vaan mistä parisuhde saa ongelmatilanteissa tukea? Ei käytännössä mistään. Kun liitossa alkaa tuntua, että solmukohtia on enemmän kuin muuta eikä vatsassa kutittele enää onnenperhoset puolison saapuessa kotiin, on aika alkaa miettiä mikä mättää. Aluksi varmasti normaaleilla keskusteluilla pärjää, mutta voi tulla aika, että ulkopuolista näkökulmaa tarvitaan. Sitä sanotaan parisuhdeterapiaksi. Kun vielä saat puolisosikin suostuteltua moiseen, riennät innokkaasti googlettamaan terapeutteja asuinseudultasi. Löydät useita nuorisoterapeutteja, työuupumusterapeutteja, seksuaaliterapeutteja ja joitakin yksilö- sekä pariterapeutteja. Viimeiseksi mainittuja on vähän, heille ei saa aikoja kuin vuoden kuluttua ja nekin on resurssien puuttuessa suunnattu pienten lasten perheiden vanhemmille. Päätät etsiä parisuhdeongelmiin keskittyviä kursseja. Niitä järjestävät pääsääntöisesti seurakunnat. Onko niin, että ateistien, ei-niin-syvässä-uskossa-olevien ja muiden kirkkoon kuulumattomien liitot ovat jotenkin vähempiarvoisia? Luulisi, että asiakaskuntaa riittäisi myös maallisille tahoille vuosittaisia avioerotilastoja kun katselee.

 

Avioliiton solmimista ja purkamista määrittelee laki. Parisuhteessa käyttäytymistä määrittelee vain rikoslaki: älä tapa, älä raiskaa äläkä lyö. Naimisiin mennessä parisuhdeoppina lienee kertaalleen papin tapaaminen ja hänen vihkipuheensa. Sen jälkeen olet omillasi. Ei ihme, että niin monen liitto kariutuu. Miksi ihmeessä emme panosta parisuhteeseen yhtä paljon kuin lapsen hankkimiseen ja kasvattamiseen? Murrosiässä kouluissa opetetaan terveysoppia, jossa kerrotaan kehossa tapahtuvista muutoksista sekä angstaamisesta. Kerrotaan miten rinnat ja karvat alkavat kasvaa ja pippelikin alkaa elämään omaan elämäänsä. Ihmissuhteissa käyttäytymisen luullaan tapahtuvan vanhempia matkien (tietoisesti tai tiedostamatta) ja yritysten & erehdysten kautta. Huh hah hei ja pieleen menee. Murrosikäisten lasten vanhemmat ovat kutakuinkin keski-iän kriisin pelossa eläviä tai siinä jo vellovia; se oppi ei ole välttämättä kaunista. Toisekseen, vanhempien merkitys tuossa vaiheessa on aivan pakkasella; ainoastaan kavereiden mallilla ja mielipiteillä on heille merkitystä. Hassu juttu, mutta miehillä sama pätee läpi koko elämän…

 

Vaan missä ovat kriisiterapeutit, kun keski-iän kynnyksellä tissit kutistuvat pannukakuiksi, karvoitus ohenee ja aamuseisokki on muisto vain. Kun vielä otetaan huomioon, että parisuhde on muuttunut ja huomaat eläväsi ihka oudon ihmisen kanssa, koska oikeasti olette molemmat muuttuneet. Angstaaminen alkaa taas kuin murrosiässäkin. Jos väitätte olevanne 40–50 vuotiaana edelleen samanlaisia kuin kaksikymppisenä, valehtelette tai olette joko koomassa tai kuolleita. Joka puolella toitotetaan miten parisuhdetta pitää hoitaa. Miten? Milloin? Jos olet elänyt 20 tai 30 vuotta ruuhkavuosissa, miten hitossa sitä yhtäkkiä osaat omin nokkinesi alkaa hoitamaan parisuhdetta? Paljon kuulee erilaisten oppi-isien ja -äitien suusta "hoitakaa parisuhdettanne". Great! Vähän kuin "muistakaa syödä terveellisesti" ja sitten vedetään pizzaa ja kebabia kioskeilla. Luultavasti suurin osa naisista keskustelee mielellään asioista syvällisesti, pohtii ja miettii parisuhdetta monelta eri kantilta ystäviensä kanssa, koska puolisoa ei keskustelut innosta. Mies puolestaan ihmettelee itsekseen miksi tuo nainen on muuttunut niin paljon eikä ole enää samanlainen kuin kaksikymppisenä. Hän ei kuitenkaan siihen enempää ehdi käyttämään aikaansa vaan asian ihmettely jää lähinnä retoriselle tasolle… Jo sanasta "parisuhde" käy ilmi, että kyseessä on kaksi ihmistä. Ei auta, jos pelkästään keskustellaan ilman tekoja ja halua muuttaa asioita. Ei auta, jos vain yksi osapuoli yrittää. Ei auta jos molemmat yrittävät ellei ajoitus ole sama. Aivan samoin on ongelmien laita. Ani harvoin vika on vain toisessa -ongelmien syntymiseen ja eritoten niiden kasvamiseen tai kasvattamiseen tarvitaan molempia.

 

Jokaisella meistä on omat virheemme ja parisuhdepöpimme. Lopputulos on valitettavan usein kuitenkin samanlainen eli masennutaan, katkeroidutaan ja aletaan ehkä suhtautumaan puolisoon kuin hän olisi pahin vihollisemme -se sama ihminen, jota vielä jossakin harmaiden aivosolujen syövereissä muistamme rakastaneemme yli kaiken. Tällöin ei enää erota rakkautta vihasta, katkeruutta välinpitämättömyydestä tai puhumattomuutta normaalista hiljaisuudesta. Seisotaan henkisesti tumput suorina odottaen, että joku hoitaisi homman paremmaksi. Ihmetellään yksikseen mitä se rakkaus oikeastaan lopulta on ja missä se luuraa; makaako se henkitoreissaan jossain sydämen syövereissä, onko se naamioitunut vai kenties kuollut aivan huomaamatta.

 

Onko vika siinä, että pääosin avioliitot solmitaan kirkossa? Tuudittaudummeko luuloon, että Jumala tai muu yliluonnollinen hahmo hoitaa homman? Ei yliluonnolliset olennot auta ellei myös itse yritä. Vai onko vika siinä, että pappi sanoo "kunnes kuolema teidät erottaa"? Pitäisikö avioliittojen olla kuin määräaikaisia työsuhteita? Tällöin olisi pakko tsempata viimeistään silloin, kun eräpäivä häämöttää.