Ajatukset ovat kummallisia. Välillä niitä ei ole lainkaan ja pää on tyhjä kuin leikkaukseen menevän potilaan suolisto. Toisinaan ajatuksia pulpahtelee kuin viruksia tai sieniä sateella niitä edes sen kummemmin haluamatta. Joskus ajatukset ovat lähinnä toteamuksia. Joskus niistä aiheutuu ns. jälkitauteja, jotka täytyy potea tai hoitaa pois. Niin kävi tänäkin aamuna. Herätessäni päässäni oli yksi sana: suuteleminen. Aivan käsittämätöntä. En ollut suutelemista ajatellut enkä nähnyt siitä edes unta. Suuteleminen ei ollut ajatuksena päässäni siinä mielessä, että olisin tuntenut tarvetta suudella koko maailmaa tai vieressä nukkuvaa puolisoani. Se oli enemmänkin kuin oivalluksen kaltainen kirkastuminen. Suuteleminen! Me nimittäin emme yleensä suutele.

 

Tarkoitan suutelemisella suutelemista. En tarkoita suukkoja tai pusuja. Niitähän on miljoonia eri variaatioita. On äiti- ja isäsuukkoja, kun annetaan lapselle suukko. On kaveripusuja, kun ohimennen tujautetaan ystävälle pusu poskelle. On kohteliaisuussuukkoja, jotka liittyvät tervehtimiseen. Arvostussuukkoja, kun halutaan kertoa käsisuudelmalla arvostavamme suukon saajaa. Lentosuukoilla usein korvataan perinteinen vilkutus tai muutoin kerrotaan hänen tulleen huomatuksi. Kuolemansuukkoja, kun hyvästellään kuollut viimeiselle matkalle. Jälkimmäinen yleensä annetaan jostain kumman syystä otsalle, josta johtuen mafiaelokuvissa otsasuukon saaja on seuraava vainaja.

 

Suutelemiseen suhtaudutaan varmasti aivan yhtä monella tapaa kuin on ihmisiä ja ihmissuhteita. Toiset suutelevat kaikkea ja kaikkia, toiset hyvin valikoidusti. Joillekin suuteleminen on kuin seksiä; yhtä intiimiä ja henkisesti alastonta. Toisille se puolestaan on yhtä kuin seksi: suuteleminen liittyy vain seksin haluamiseen tai esileikkeihin.

 

Minä kuulun enemmän tuohon ensimmäiseksi mainittuun sarjaan. Koen suutelemisen olevan erittäin henkilökohtainen sielun peili, joka kertoo todelliset tunteet. Suudelmasta voi lukea ja aistia kaipausta, hellyyttä, arvostusta, intohimoa, kylmyyttä, kovuutta ja vaikka mitä. Suhtaudun suutelemiseen ehkä jopa vakavammin kuin seksiin. Seksi saattaa liittyä pelkästään himoon, mutta suudellessa paljastuvat todelliset tunteet. Suudellessa ei voi valehdella. Suutelemisen mahti on pelottava.

 

Miksi emme suutele? Onko se pelkoa vai tunteettomuutta jos ei suutele?

Paljon puhutaan lasten ja nuorten pahoinvoinnista. Asiaa tutkivat ja seuraavat monet eri tahojen tutkijat, asiamiehet ja neuvostot. Asia on varmasti useiden asioiden summa, mutta varmasti yksi merkittävistä syistä on myös vanhempien suhde toisiinsa sekä lapsiinsa. Elämme kilpailu- ja mammonayhteiskunnassa. Keskitymme uraan ja rahaan. Kuka saa eniten, kenellä on hienoimmat pelit ja vehkeet, kellä on hienoin titteli. Miehillä lienee jäänteitä luolamiesaikaisesta käyttäytymisestä, jolloin hänen tehtävänsä oli keskittyä sen suurimman ja parhaimman biisonin tai muun syötäväksi kelpaavan otuksen hankkimiseen perheen ruuaksi. Tasa-arvoisessa maailmassa tämä jäänne koskee myös naisia. Keskitymme lähes hulluuden rajamailla hankkimaan rahaa, jotta saamme perheelle videotykkejä, pelikoneita, ääliöhintaisia vaatteita, autoja, matkoja ja vaikka mitä. Aikaa ei jää enää puolisolle. Rehellisyyden nimissä sitä ei myöskään jää lapsille, joiden kanssa laatuajaksi nykyisin luetaan hetki saman leffan tuijottamista televisiosta. Iltaisin vaivumme työn uuvuttamina sohvalle tai riennämme omiin harrastuksiimme, joista ei tingitä.

 

Jos parisuhde on syvältä suurimman osan aikaa, se heijastuu vääjäämättä lapsiin. He eivät ole tyhmiä vaan vaistoavat tilanteita vaikka heille ei asiaa suoranaisesti kerrottaisikaan. Aivan samalla lailla kuin me aikuisetkin vaistoamme jonkin olevan pielessä. Pahimmassa tapauksessa ongelmista ei edes puhuta vaan ne yritetään vaieta kuoliaaksi. Tosiasiassa moinen ei onnistu. Ongelmat huutavat entistä kovemmalla äänellä, ehkä tukahdetusti, mutta kuitenkin. Kun sitten soppaan, jossa jo nyt uivat murrosikä & keski-ikä & parisuhdeongelmat, lisätään television sairaat tosi-tv-ohjelmat ja muut vähemmän realistiset kauniit ja rohkeat- ohjelmat kertomaan miten ilkeitä sitä oikeasti voidaan olla ihan julkisestikin sekä median ihannoimat kauneusihanteet, alkaa soppa pikku hiljaa kiehua yli. Ihmissuhteiden hoitaminen ei tunnu olevan muodikasta ellei kyseessä ole peli, jossa hoitamisella tarkoitetaan vmäisen henkilön pään räjäyttämistä.

 

Koska parisuhteen hoitaminen tulee muotiin? Koska ystävät ja tuttavat tarkoittaisivat kysyessään "miten te voitte" suhdettanne eikä raskausajan kasvavaa vatsaa? Olisiko syytä alkaa kilpailemaan toistemme kanssa siitä, miten hyvin hoidamme parisuhdetta, miten paljon annamme rakkauttamme ja läheisyyttämme puolisolle ja perheelle? Läheisyyden puute aiheuttaa katkeruutta ja murhetta sitä kaipaavalle. Se johtaa helposti myös välinpitämättömyyteen, joka on kaikista pahin vaihtoehto. Välinpitämättömyys tappaa kaiken.

 

Mitä sitten parisuhteen hoitaminen maksaa. Pääsääntöisesti se vie aikaa minuutin tai pari päivässä. Puhua ei tarvitse. Pelkkä kosketuskin riittää arjen kiireessä. Suurin hinta ongelmatilanteissa taitaa olla hippusen nöyryyttä ja hitusen ylpeyttä… "en minä, kun ei tuo toinenkaan". Rakkaus on maailman ainoa asia, joka kasvaa, kun sitä tuhlataan. Kaikki tietävät sen vaan miten mielettömän vaikeaa se onkaan.

 

Entä jos räjäyttäisin kaikki televisiot, tieto- ja pelikoneet? Olisiko silloin pakko keskittyä toisiimme? Lautapelejä pelatessa tulee jo ihan vahingossakin puhuttua toiselle. Chattiyhteyden puuttuessa olisi pakko kommunikoida kotona oleville.

 

 

 

　

 

Se kuka kehtaa väittää, ettei Suomi ole lapsiystävällinen maa, on väärässä. Kun alkio alkaa kasvaa naisen kohdussa, pääset äitiysneuvolaan. Siellä syynätään ja seurataan toukasta lähtien kaikki mahdolliset viat ja vaivat. Kannat kotiisi neuvolasta saatuja oppaita. Terveydenhoitaja tai kätilö tukee sinua kaikessa painonnousussasi ja synnytystuskanpelossasi. Haet lisää oppaita kirjastosta, sillä haluat panostaa täysillä perheenlisäykseen puolisosi kanssa. Hieman ehkä puolen välin jälkeen alkaa tökkimään ystävien, sukulaisten, työtovereiden ja ventovieraiden suhtautuminen mahaasi: Olet yhtä suurta kohtua koko ihminen. Usein nämä neropatit vielä erehtyvät kysymään "miten TE voitte".

 

Kun sitten pullautat ihastuttavan ihmiskäärön sisuksistasi, pääset vauvan kanssa lastenneuvolaan. Hyvät neuvot ja ohjeet jatkuvat. Ainakin kertaalleen täytät myös masennuskyselyn ja isääkin periaatteessa kaivataan käynneille, mutta ei sen niin väliä mikäli ei ehdi. Parisuhteen tilastakin saatetaan kysellä. Suhde voi kyllä yleensä tässä vaiheessa vielä hyvin, sillä olette onnenne kukkuloilla lapsestanne. Onnesta saattaa tulla toki vähän kliseistä mikäli on kysymys jo viidennestä tai kuudennesta lapsukaisesta, mutta olette silti onnellisia jokaisesta uudesta ihmisen alusta.

 

Päiväkodeissa ja kouluissa lasta ja perhettä tuetaan niiden mahdollisuuksista (lue: taloudellisista resursseista, rahasta) riippuen vaikkakaan murrosikäinen ei sitten olekaan enää lapsi suurimman osan mielestä ja se alkaa näkyä suhtautumisessa, mutta ongelmatilanteissa periaatteessa apua on vielä mahdollista saada.

 

Mutta parisuhde. Taidamme olla parisuhdevihamielisiä koko ihmiskunta tai sitten vain kertakaikkisen kömpelöitä otuksia ihmissuhteissamme. Suomessa solmitaan kaiketi kolmisenkymmentätuhatta avioliittoa vuosittain ja avioeroja tapahtuu noin 14000 parille/v. Avoliitot ja avoerot siihen päälle. Huikeaa! Vaan mistä parisuhde saa ongelmatilanteissa tukea? Ei käytännössä mistään. Kun liitossa alkaa tuntua, että solmukohtia on enemmän kuin muuta eikä vatsassa kutittele enää onnenperhoset puolison saapuessa kotiin, on aika alkaa miettiä mikä mättää. Aluksi varmasti normaaleilla keskusteluilla pärjää, mutta voi tulla aika, että ulkopuolista näkökulmaa tarvitaan. Sitä sanotaan parisuhdeterapiaksi. Kun vielä saat puolisosikin suostuteltua moiseen, riennät innokkaasti googlettamaan terapeutteja asuinseudultasi. Löydät useita nuorisoterapeutteja, työuupumusterapeutteja, seksuaaliterapeutteja ja joitakin yksilö- sekä pariterapeutteja. Viimeiseksi mainittuja on vähän, heille ei saa aikoja kuin vuoden kuluttua ja nekin on resurssien puuttuessa suunnattu pienten lasten perheiden vanhemmille. Päätät etsiä parisuhdeongelmiin keskittyviä kursseja. Niitä järjestävät pääsääntöisesti seurakunnat. Onko niin, että ateistien, ei-niin-syvässä-uskossa-olevien ja muiden kirkkoon kuulumattomien liitot ovat jotenkin vähempiarvoisia? Luulisi, että asiakaskuntaa riittäisi myös maallisille tahoille vuosittaisia avioerotilastoja kun katselee.

 

Avioliiton solmimista ja purkamista määrittelee laki. Parisuhteessa käyttäytymistä määrittelee vain rikoslaki: älä tapa, älä raiskaa äläkä lyö. Naimisiin mennessä parisuhdeoppina lienee kertaalleen papin tapaaminen ja hänen vihkipuheensa. Sen jälkeen olet omillasi. Ei ihme, että niin monen liitto kariutuu. Miksi ihmeessä emme panosta parisuhteeseen yhtä paljon kuin lapsen hankkimiseen ja kasvattamiseen? Murrosiässä kouluissa opetetaan terveysoppia, jossa kerrotaan kehossa tapahtuvista muutoksista sekä angstaamisesta. Kerrotaan miten rinnat ja karvat alkavat kasvaa ja pippelikin alkaa elämään omaan elämäänsä. Ihmissuhteissa käyttäytymisen luullaan tapahtuvan vanhempia matkien (tietoisesti tai tiedostamatta) ja yritysten & erehdysten kautta. Huh hah hei ja pieleen menee. Murrosikäisten lasten vanhemmat ovat kutakuinkin keski-iän kriisin pelossa eläviä tai siinä jo vellovia; se oppi ei ole välttämättä kaunista. Toisekseen, vanhempien merkitys tuossa vaiheessa on aivan pakkasella; ainoastaan kavereiden mallilla ja mielipiteillä on heille merkitystä. Hassu juttu, mutta miehillä sama pätee läpi koko elämän…

 

Vaan missä ovat kriisiterapeutit, kun keski-iän kynnyksellä tissit kutistuvat pannukakuiksi, karvoitus ohenee ja aamuseisokki on muisto vain. Kun vielä otetaan huomioon, että parisuhde on muuttunut ja huomaat eläväsi ihka oudon ihmisen kanssa, koska oikeasti olette molemmat muuttuneet. Angstaaminen alkaa taas kuin murrosiässäkin. Jos väitätte olevanne 40–50 vuotiaana edelleen samanlaisia kuin kaksikymppisenä, valehtelette tai olette joko koomassa tai kuolleita. Joka puolella toitotetaan miten parisuhdetta pitää hoitaa. Miten? Milloin? Jos olet elänyt 20 tai 30 vuotta ruuhkavuosissa, miten hitossa sitä yhtäkkiä osaat omin nokkinesi alkaa hoitamaan parisuhdetta? Paljon kuulee erilaisten oppi-isien ja -äitien suusta "hoitakaa parisuhdettanne". Great! Vähän kuin "muistakaa syödä terveellisesti" ja sitten vedetään pizzaa ja kebabia kioskeilla. Luultavasti suurin osa naisista keskustelee mielellään asioista syvällisesti, pohtii ja miettii parisuhdetta monelta eri kantilta ystäviensä kanssa, koska puolisoa ei keskustelut innosta. Mies puolestaan ihmettelee itsekseen miksi tuo nainen on muuttunut niin paljon eikä ole enää samanlainen kuin kaksikymppisenä. Hän ei kuitenkaan siihen enempää ehdi käyttämään aikaansa vaan asian ihmettely jää lähinnä retoriselle tasolle… Jo sanasta "parisuhde" käy ilmi, että kyseessä on kaksi ihmistä. Ei auta, jos pelkästään keskustellaan ilman tekoja ja halua muuttaa asioita. Ei auta, jos vain yksi osapuoli yrittää. Ei auta jos molemmat yrittävät ellei ajoitus ole sama. Aivan samoin on ongelmien laita. Ani harvoin vika on vain toisessa -ongelmien syntymiseen ja eritoten niiden kasvamiseen tai kasvattamiseen tarvitaan molempia.

 

Jokaisella meistä on omat virheemme ja parisuhdepöpimme. Lopputulos on valitettavan usein kuitenkin samanlainen eli masennutaan, katkeroidutaan ja aletaan ehkä suhtautumaan puolisoon kuin hän olisi pahin vihollisemme -se sama ihminen, jota vielä jossakin harmaiden aivosolujen syövereissä muistamme rakastaneemme yli kaiken. Tällöin ei enää erota rakkautta vihasta, katkeruutta välinpitämättömyydestä tai puhumattomuutta normaalista hiljaisuudesta. Seisotaan henkisesti tumput suorina odottaen, että joku hoitaisi homman paremmaksi. Ihmetellään yksikseen mitä se rakkaus oikeastaan lopulta on ja missä se luuraa; makaako se henkitoreissaan jossain sydämen syövereissä, onko se naamioitunut vai kenties kuollut aivan huomaamatta.

 

Onko vika siinä, että pääosin avioliitot solmitaan kirkossa? Tuudittaudummeko luuloon, että Jumala tai muu yliluonnollinen hahmo hoitaa homman? Ei yliluonnolliset olennot auta ellei myös itse yritä. Vai onko vika siinä, että pappi sanoo "kunnes kuolema teidät erottaa"? Pitäisikö avioliittojen olla kuin määräaikaisia työsuhteita? Tällöin olisi pakko tsempata viimeistään silloin, kun eräpäivä häämöttää.

 

 

 

 

Näin meistä tuli parisuhdevammaisia. Toimikoon alla oleva varoituksen sanana kaikille, joilla vielä hormoniusvaa leijuu ilmassa.

 

…rakastaa häntä hyvinä ja pahoina päivinä, aina kuolemaan asti… hv! Rakastumisen ja rakkauden onnen huumassa on helppo luvata vaikka mitä etenkin, kun kaikki pitävät moisia hekumallisia sanoja todellakin vain sanoina. Ihmisen elämä on kummallista ja eritoten meidän suhtautuminen avioliittoon. Ennen avioliittoa suhdetta vaalitaan kuin herkintä silkkipaperia. Suhteen eteen tehdään töitä kuin ei maailmassa mitään muuta tärkeää olisikaan. Jonkinlaisessa vaaleanpunaisessa hormoniusvassa mennään naimisiin, pidetään hienot juhlat ja romantiikka on katossaan. Tämän jälkeen alkaa kotileikki; käydään töissä, haaveillaan lapsista ja yhteisestä vanhuudesta sekä opetellaan elämään arkea. Hah hah, vaan elämän kosto on hirveä! PUF ja vaaleanpunainen usva on kadonnut mystisesti vanhaan elämään. Ei aikuisten oikeasti ole mitään ”opetellaan elämään arkea yhdessä” vaan arki opettaa elämää - tosiasiassa me emme vain opi siltä mitään. Pakettiin kuuluvat mm. kiljuvat lapset (myöhemmin murrosikäiset hirviöt), rahan haaliminen ja sen tiedostaminen ettei se koskaan riitä, ajan katoaminen työhön ja lapsiin, ystävyyssuhteiden hiipuminen, sillä aikaa ei riitä heillekään. Aletaan riidellä rahasta, kuka vie tai noutaa lapset harrastuksista, kumman ystäviä tavataan ja kumman menot ja vapaa-aika ovat tärkeämpiä. Puoliso ja rakastettu katoaa. Naisen tilalle astuu siivooja, kokki, lastenhoitaja, pyykkäri eli ts. taloudenhoitaja, jolta tarvittaessa yön pimeinä hetkinä saa myös seksipalveluja kätevästi.

Kun sitten avioliitto on kestänyt niin kauan, että lapsista on tullut niitä hirviöitä, joita kutsutaan jumalan karmeaksi kostoksi hyvästä seksistä, alkavat todelliset ongelmat. Tässä vaiheessa olet jo keski-ikäinen tai ainakin lähestyt sitä kovaa vauhtia. Terveytesi on mennyt tai ainakin muistutat enemmän siipirikkoista kotkaa kremppoinesi. Ulkomuotosi ääriviivat ovat yleensä tässä vaiheessa tuplaantuneet, elleivät jopa triplaatuneet. Rintasi kutittavat polviasi, sillä useat imetykset saivat ne etsimään maan keskipistettä. Kasvojesi ilmeikkäät hymyjuonteet ovat villisti valtaamassa koko naamasi. Lapset eivät enää suloisesti hakeudu syliisi vaan etsivät lompakkosi lämpöä höyryävän aterian ja puhtaiden vaatteiden lisäksi. Näet heitä enää harvoin; useimmiten iltapäivällä heidän kömpiessä petolinnun perseen näköisenä ylös sängystä ja ehkä keskiyön koittaessa tunnistat tai arvuuttelet askeleidensa sopivuutta lapsiisi, sillä et jaksa itse enää nousta ylös moiseen aikaan sänkysi viekoittelevasta pehmeydestä. Yrität vielä epätoivoisesti opettaa ja neuvoa heitä. Turhaan. He eivät kuule eivätkä kuuntele. On aivan sama puhutko kauniisti, huudat, kiristät tai lahjot. ”Pakkox on aina huutaa”- on vastaus aiheeseen kuin aiheeseen.”Mitä sä oikein keuhkoot” tarkoittaa jo keskusteluyhteyttä.

Sängyssäsi makaat joko yksin tai kaksin. Sillä ei ole enää mitään merkitystä, koska mitään siellä ei enää tapahdu. Jos joskus olisivatkin ”saumat”, kemiat eivät käy kumminkaan yksiin: jompaakumpaa ei huvita, on väärä hetki, väsyttää tai muutoin toisen olemus tökkii. Lopputulos on jokatapauksessa sama: ei seksiä. Se tarkoittaa myös usein sitä että ei ole hellyyttä, ei lämpöä eikä läheisyyttä, koska useimmille miehille ne ovat seksin synonyymeja. 

Puolisosi kanssa istut iltaisin eripuolella taloa televisio verukkeenanne. Eihän Se halua kuitenkaan katsoa samaa kuin minä tai et muuten vain ymmärrä hänen vuosikymmenien kestänyttä kanavasurffailuaan, josta on jo tullut lähes taidetta. Joskus nuorena saatoitte katsoa yhdessä romanttisia nyyhkyelokuvia tai tajunnan räjäyttäviä kauhuleffoja, mutta ei enää. Koska naisen elämä tässä vaiheessa jo muutoinkin saattaa muistuttaa helvetin esikartanoita, ei psyyke kestä enempää kauhua. Keskityt komedioihin ja luonto- tai asiadokumentteihin. Joskus heikkona hetkenä saatat nauttia rakkauselokuvistakin.  Tosin moinen yleensä saa aikaan vähintäänkin viikon kestävän vitutuksen vaikka kuinka yrität järkeillä sen olevan vain elokuvaa. Tahtomattakin yrität etsiä romantiikan hippusia omasta elämästäsi ja uituasi tarpeeksi syvällä itsesäälissäsi, päätät ottaa lusikan taas kauniisti käteen ”kyllä se mua rakastaa, koska tulee joka päivä kotiin”. Siinä sitä on romantiikkaa jo pienelle ihmiselle tarpeeksi. Miehesi nauttii television hurjimmista anneista; mitä enemmän verisiä päitä irtoilee tai mitä komeammassa kaaressa suolet lentävät asfaltille, sen hienompi. Et tiedä miksi. Hän ei todellakaan halua katsoa kanssasi rakkauselokuvia tai yleensäkään mitään. Hänestä on nautinnollisempaa katsoa televisiota yksin. Ehkä se on jokin ”on jäätelö hyvää kun yksin syö”-efekti.

Vaikka ei sillä ole suurtakaan merkitystä, että istutte iltojanne saman katon alla erikseen ja yksin. Olette jo muutoinkin erkaantuneet toisistanne. Puolisosi on tehnyt tai tekee uraa, joka hallitsee 24/7 hänen elämäänsä, ajatuksiaan ja tekojaan. Keskusteluyhteytenne rajoittuu muutamiin tärkeisiin kysymyksiin: Kumpi menee kauppaan ja milloin peset pyykkiä? Jos mies menee kauppaan, jatkokeskustelua on luvassa, koska hän tuo kuitenkin vääriä aineksia. Pyykinpesu on myös loistava jatkokeskustelun paikka: vaimo pesee pyykkiä joko liian harvoin tai vääriä vaatteita eikä miehen kalsarit tai farkut ehdi odottamaan täyttä koneellista. Aivan sama, riidaksi menee kuitenkin.

Luultavasti tässä vaiheessa elämää ette enää harrasta mitään yhdessä; jos nyt yleensäkään olette harrastaneet mitään yhdessä. Harrastuksiksi luetaan omat harrastukset ja perheen yhteiset riennot kuten lomamatkat. Omista harrastuksista pidetään kynsin ja hampain kiinni. Piste. Kahdenkeskisiä rientoja on äärettömän harvoin ja nekin ovat muutaman harvan perheystävän pyöreät syntymäpäiväjuhlat, koska niihin on pakko mennä puolison kanssa. Perheen yhteisiä lomamatkoja ei juuri ole, koska lapsesi eivät enää ole enää vauvaikäisiä, joista saa alennuksia lennoilta etkä ole Roope-Ankka. Kun mukulasi pääsee ala-asteelle, hänestä saat maksaa aikuisen hintaa. Siunaa ja varjele, jos sinulla on enemmän kuin yksi lapsi. Lomamatkasi rajoittuvat takuuvarmasti lähimmän ostoskeskuksen Hesburgeriin ja Citymarkettiin. Vietettyäsi siellä päivän kauhistellen kaiken kalleutta lähes sydänkohtauksen partaalla, saavut kotiisi etkä todellakaan koe mitään tarvetta poistua sieltä ilman loton päävoittoa. Menet saunaan ja sulkiessasi silmät kuvittelet makaavasi viidakossa. Saunan jälkeen vedät kalsarikännit haaveillen sekä lottovoitosta että tropiikinlomasta. Päätät varmuuden vuoksi aloittaa laihdutuskuurin, jotta mahdut bikineihin, koska aiot lotota seuraavana keskiviikkona ja lauantaina.

Joskus käy niin onnellisesti, että koko perhe pääsee matkalle. Kotimaahan tai ulkomaille. Kaikki haaveet ja suunnitelmat ovat ihania ennen matkaa. Perillä kohteessa heräät todellisuuteen. Buenos tardesta vaan. Ennen vanhaan, pienten lasten aikana, koko perhe kirmaili iloisesti karusellista toiseen ja eläintarhassa ihasteltiin apinoita. Illalla lasten mennessä nukkumaan, vanhemmat olivat puolikuolleita eikä lomaseksistä jaksanut edes haaveilla. Murrosikäisten lasten kanssa saattaisi olla toisin, mutta keski-ikä rajoittaa. Lomaseksi ei kiinnosta, koska ei sitä ole muutenkaan. Todennäköisesti loma kuitenkin on mennyt edelleen lasten ja miehen ehdoilla eikä keski-ikäinen bitch-nainen suostu sääli- tai jäämäseksiin. Missä ovat romanttiset kuutamokävelyt palmujen huojuessa hiljalleen lämpöisessä tuulenvireessä? Missä on ihanainen romanttinen miehesi? In your dreams baby. Hän lienee vetämässä viskiä yksikseen terassilla tai lähimmässä pubissa muiden turistien kanssa. Näin ollen lopputulos on aina sama: sinua vituttaa raskaasti. Eikä mieltäsi helpota tietämys, että luultavasti matkakohde on valittu joko miehesi tai lastesi toimesta tai heidän välisellä huutoäänestyksellä. Haaveilet hotellihuoneessa viinilasillisen ääressä avioerosta, jonka jälkeen kulkisit ja menisit minne haluat.

Rakkaudentunnustukset ovat vanhoissa avioliitoissa valtavan vaikeita asioita. Sen jälkeen, kun hormonimyrsky on laantunut ja vaaleanpunainen usva kadonnut, menee puhekyky. Minä rakastan sinua, on aivan yhtä vaikea lause kuin Anteeksi. Siihen ei monen suu taivu ellei ole yli kolmen promillen humalassa tai kriisikeskustelu käynnissä. Ensimmäisessä vaihtoehdossa estot katoavat ja suu elää omaa elämäänsä. Kohteella ei niin väliä. Jälkimmäisessä tapauksessa puolestaan on kyseessä hätävalhe, jolla yritetään saada lisäaikaa. Hätävalheilla on taipumus kasvaa ja usein siinä yhteydessä luvataan alkaa hoitamaan parisuhdetta -heti huomenna. Tosiasiassa sitä huomista ei tule vaan kaikki jatkuu ennallaan, mutta usein molemmat tässä vaiheessa haluavat vielä uskoa… johonkin. Puhekyvyn menettämisen jälkeen kuluu muutamia vuosia ja sitten menee kuulokin. On luonnollista, että kuuromykiltä pariskunnilta lähtee ajansaatossa myös kuullunymmärtämisen taito litomaan, joka on suoraa seurausta puhekyvyn ja kuulon menetyksestä. Asiaa voi yrittää paikata elekielellä, mutta tosiasiassa tässä vaiheessa on jo näkökin heikentynyt pahoin ja puolisot näkevät vain itsensä; eivät toisiaan. (Lapsensa he kyllä tiedostavat, sillä murrosikäiset kommunikoivat niin, että kuuromykkäsokeatkin tietävät ja tuntevat jytkeen sydänalassaan). Teistä on siis tullut parisuhdevammaisia. Kannattaa alkaa lukea fantasiakirjallisuutta hyvissä ajoin, sillä tässä vaiheessa tarvitset kaiken opin loistavasta mielikuvituksesta. Mielikuvitusta todellakin tarvitaan, koska saatat joutua etsimään läheisyyttä, lämpöä ja rakkaudentunnustuksia huumorimielellä heitetyistä ivoista. Revi siitä. Muuta ei ole tarjolla.