Paljon puhutaan lasten ja nuorten pahoinvoinnista. Asiaa tutkivat ja seuraavat monet eri tahojen tutkijat, asiamiehet ja neuvostot. Asia on varmasti useiden asioiden summa, mutta varmasti yksi merkittävistä syistä on myös vanhempien suhde toisiinsa sekä lapsiinsa. Elämme kilpailu- ja mammonayhteiskunnassa. Keskitymme uraan ja rahaan. Kuka saa eniten, kenellä on hienoimmat pelit ja vehkeet, kellä on hienoin titteli. Miehillä lienee jäänteitä luolamiesaikaisesta käyttäytymisestä, jolloin hänen tehtävänsä oli keskittyä sen suurimman ja parhaimman biisonin tai muun syötäväksi kelpaavan otuksen hankkimiseen perheen ruuaksi. Tasa-arvoisessa maailmassa tämä jäänne koskee myös naisia. Keskitymme lähes hulluuden rajamailla hankkimaan rahaa, jotta saamme perheelle videotykkejä, pelikoneita, ääliöhintaisia vaatteita, autoja, matkoja ja vaikka mitä. Aikaa ei jää enää puolisolle. Rehellisyyden nimissä sitä ei myöskään jää lapsille, joiden kanssa laatuajaksi nykyisin luetaan hetki saman leffan tuijottamista televisiosta. Iltaisin vaivumme työn uuvuttamina sohvalle tai riennämme omiin harrastuksiimme, joista ei tingitä.

 

Jos parisuhde on syvältä suurimman osan aikaa, se heijastuu vääjäämättä lapsiin. He eivät ole tyhmiä vaan vaistoavat tilanteita vaikka heille ei asiaa suoranaisesti kerrottaisikaan. Aivan samalla lailla kuin me aikuisetkin vaistoamme jonkin olevan pielessä. Pahimmassa tapauksessa ongelmista ei edes puhuta vaan ne yritetään vaieta kuoliaaksi. Tosiasiassa moinen ei onnistu. Ongelmat huutavat entistä kovemmalla äänellä, ehkä tukahdetusti, mutta kuitenkin. Kun sitten soppaan, jossa jo nyt uivat murrosikä & keski-ikä & parisuhdeongelmat, lisätään television sairaat tosi-tv-ohjelmat ja muut vähemmän realistiset kauniit ja rohkeat- ohjelmat kertomaan miten ilkeitä sitä oikeasti voidaan olla ihan julkisestikin sekä median ihannoimat kauneusihanteet, alkaa soppa pikku hiljaa kiehua yli. Ihmissuhteiden hoitaminen ei tunnu olevan muodikasta ellei kyseessä ole peli, jossa hoitamisella tarkoitetaan vmäisen henkilön pään räjäyttämistä.

 

Koska parisuhteen hoitaminen tulee muotiin? Koska ystävät ja tuttavat tarkoittaisivat kysyessään "miten te voitte" suhdettanne eikä raskausajan kasvavaa vatsaa? Olisiko syytä alkaa kilpailemaan toistemme kanssa siitä, miten hyvin hoidamme parisuhdetta, miten paljon annamme rakkauttamme ja läheisyyttämme puolisolle ja perheelle? Läheisyyden puute aiheuttaa katkeruutta ja murhetta sitä kaipaavalle. Se johtaa helposti myös välinpitämättömyyteen, joka on kaikista pahin vaihtoehto. Välinpitämättömyys tappaa kaiken.

 

Mitä sitten parisuhteen hoitaminen maksaa. Pääsääntöisesti se vie aikaa minuutin tai pari päivässä. Puhua ei tarvitse. Pelkkä kosketuskin riittää arjen kiireessä. Suurin hinta ongelmatilanteissa taitaa olla hippusen nöyryyttä ja hitusen ylpeyttä… "en minä, kun ei tuo toinenkaan". Rakkaus on maailman ainoa asia, joka kasvaa, kun sitä tuhlataan. Kaikki tietävät sen vaan miten mielettömän vaikeaa se onkaan.

 

Entä jos räjäyttäisin kaikki televisiot, tieto- ja pelikoneet? Olisiko silloin pakko keskittyä toisiimme? Lautapelejä pelatessa tulee jo ihan vahingossakin puhuttua toiselle. Chattiyhteyden puuttuessa olisi pakko kommunikoida kotona oleville.